(V.A. Koskenniemi)

Mutta kuinka taytta, rikasta elamaa Kiven henkilot elanevatkin meidan silmissamme, kuinka suurella osanotolla ja mielen jannityksella seurannemmekin heidan vaiheitansa luonnan vapaudessa, erankavijoina Impivaaran saloilla, tai heidan hidasta, mutta varmaa, vapaaehtoista liukumistansa yhteiskunnan ja kulttuurin piiriin, kuinka ehdottomasti heidan kohtalonsa ja henkilollisyytensa vanginnevatkin tarkkaavaisuutemme, siltiemme voi estaa, etta silmamme vaistomaisesti etsivat veljesten takaa sita runoilijahahmoa, joka on lainannut heille elaman. Kuinka vahan tekija lieneekin tahtonut tuoda itseaan nakyville, niin tunnemme jokaisella sivulla, jokaisessa lauseessa mahtavan, omalaatuisen runoilijahengen laanaolon. Runoilian persoonallisimmat aanenpainot, hanet ominaisimmat ajatuksensa ja unelmansa murtautuvat usein esiin luonnonvoiman valittomyydella objektiivisen ihmiskuvauksen halki, puhjeten ilmavan kuulakkaaksi tai syvallisen julalliseksi lyriikaksi. ”Kanervalan” Kiven runokokoelman, seesteiset onnenunet kesaisten koivujen siimeksessa ja autereiset, aavistuksia herattavat, kaipauksen siivittamat kaukonayt saestavat veljesten askelia ja elamanvaiheita. Mutta viela persoonallisemmin, viela vaikuttavammin tunnemme Kiven runoilijasielun lasnaolon siina elamanvalaistuksessa, siina ehtymattomassa huumorissa, jotka levittaytyy kertomuksen kirjavien tapahtuminen ylle ja jonka lahteen aavistamme piilevan syvalla runoilijan sydamessa. Siina on ruumiillista hyvantunnetta ja alyllista hilpeytta, jumalallistaitsensa-unohdusta, ihmeellista henkista vapautta, joka kieltamatta mitaan elaman suruista ja karsimyksista nayttaa nostavan todellisuuden ikaan kuin korkeammalle, kivuttomammalle tasolle kuin missaarkisissa aherruksissamme olemme tottuneet sen nakemaan. Ikuinen runo-sunnuntai tuntuu siita sateilevan vastaamme. Kiven huumori on valoisaa ja voimakasta, raikasta ja rohkeaa – se on vailla arvostelevan satiirin tai itsesyytosten saneleman hirtehis-komiikan varjoakin  — on vaikea kuvitella muuta kuin etta sen edellytyksensa on ollut intensiivien, mieskohtaisesti tunnettu elamanilo. Se sateilee suoran runoilijan persoonallitaloa, jotka on taittunut karsimyksen prismassa ja jota Kivi itse nimittaa ”kivuloiseksi”, se on kirkkainta, pilvettominta paivanpaistetta. Se on persoonallisuuden ylivuotavaa voima, joka ei tuhlatenkaan vahene, eraanlaista  henkista radioaktiivisuutta, joka tuntuu voivan lahettaa ymparilleen loppumattomasti valonsateita saamatta mitaan voimanlisaa ulkoapain. Varmaan oli Kivi oikeassa vaittaessaan kirjeesaan Berbom’mille, ettatallaisen huumorin ja komiikan perustana on ”yksi hyva, mutta vahva ja terve sydan”. Tallaiseksi sydameksi, tallaiseksi itsestaan valaisevaksi kappaleeksi kuvittelee mieluimmin sen voimanlahteen, josta ”Seitseman veljeksen” voitollinen, sydamia valloittava leikillisyys, sen ihana, virvoittava huumori on vuotanut.

Kuinka rakkaasti tama huumori on Suomen kansalle kaynyt, siita ovat ehka valittomimpana todistuksena jokapaivaisessa puheessamme esiintyvat runsaat lainaukset”Seitseman veljeksen” kasitepiirista ja yksityisista vuorosanoista. Ne osoittavat, miten Kiven romaani on muodostunut, ennen kaikkia muita kertomataiteemme tuotteita, suomalaisen elamanilon ja viisauden kultaiseksi kirjaksi.

Niin on ”Seitseman veljeksen” vapautunut, voitollinen runous saestanyt syvalla, lempealla, keventavalla ja kirkastavalla huumorillaan suomalaista arkea ja sunnuntaita jo vuosikymmenien aikana ja tulee sita varmasti viela tekemaan ”monen tuhannen, kultaisen auringon kiertoessa”

Ahma